Julkaistu    |  Päivitetty 
lege pajari-kosonen

Vanha rakennus ei ole automaattisesti purkukohde

Terveisiä kesälomalta.
Puolisolla ja minulla on viime vuosina ollut tapana lomareissuilla ”ottaa haltuun” suomalaisia kaupunkeja niin, että varaamme yöpymiset paikallisesta hotellista ja koluamme päivän, parin aikana ainakin kaupungin museot, toisinaan myös kirkkoja ja muita kiinnostavia kohteita.
Tänä kesänä ykköskohteena oli Rauma ja etenkin sen vanha puutalokaupunginosa. Vanha Rauma on Pohjoismaiden laajin, yhtenäisin ja parhaiten säilynyt puutalokaupunginosa, joka merkittiin Unescon maailmanperintöluetteloon jo 1991.
Vanha Rauma ei suinkaan ole museoalue, vaikka museoita ja esimerkiksi keskiaikainen kivikirkkokin alueella on, sillä ikivanhat, persoonalliset  rakennukset palvelevat yhä paitsi koteina myös kauppoina, optikkoliikkeinä, kampaamoina, ravintoloina, kahviloina.
Toki Vanhalle Raumallekin oli käydä huonosti 1960-1970-lukujen taitteessa, jolloin sielläkin suunniteltiin kovalla tohinalla puutalojen purkamista ja korvaamista modernilla rakennuskannalla. Onneksi typerät aikeet eivät toteutuneet, ja alueen rakennusperintöä vaalimaan perustettiin Vanha Rauma Yhdistys ry.
Tuollaisia yhdistyksiä olisi kaivannut moneen muuhunkin suomalaiseen kaupunkiin ja kuntaan, joissa vanhat rakennukset ovat saaneet väistyä sumeilematta uuden ja usein hyvinkin ruman rakentamisen tieltä etenkin 60-70-luvuilla. Näin on tapahtunut myös kotiseudullamme. Esimerkiksi Parikkalan Kangaskylässä, pääraitin varrella, on enää pystyssä vain neljä ennen 1960-lukua valmistunutta julkista rakennusta (asema, vanha Osuuskauppa, apteekki, PaRaS-toimitalo). Viime vuosien aikana purkutuomion saaneista taloista mainittakoon vaikkapa entinen sivistystoimen talo, vanha huonekaluliike, Mortensenin talo, mylly sekä radan toisella puolella ollut jyhkeä Kangaskylän koulu.
Vanhalta apteekilta alkaneilla kuluneen kesän opastetuilla historiakävelyillä Ulla Ijäs totesi, että olisi todellinen harmi, jos tämäkin vanha liiketalo saisi purkutuomion; ikänsä puolesta se on harvinaisuus Parikkalantien varressa. Kunnan omistama talo on ollut tyhjillään viime vuodet ymmärtääkseni jonkinlaisen sisäilmaan vaikuttavan ongelman vuoksi.
Tehtiinkö tässä(kin) tapauksessa liian hätäisiä johtopäätöksiä ja jätettiin ihan vaan laiskuutta edelleen merellä pysyvä, ei uppoamassa oleva, laiva? Olisiko kenties paikallaan, että kohteen tulevaisuutta mietittäisiin uudelleen? Jossain vaiheessa kohkattua yksityistä hoivakotia paikalle tuskin koskaan nousee.
Asiaan kuuluu, että vanhoissa taloissa narisevat lattialankut, ikkunoista ja nurkista vähän vetää ja haju on omanlaisensa. Vanhassa talossa ei haise uudelle talolle, hajua voi jopa kuvailla ummehtuneeksi ja se kuuluu asiaan ilman, että aina olisi kyse vähintään terveen ihmisen henkeä uhkaavasta hyperongelmasta.
Raumalla on muuten otettu yksi vanhoista taloista korjausrakentamisen malli- ja opetuskohteeksi. Esillä on niin vanhoja tapettikerroksia kuin hirsirakentamisessa käytettyjä eristeitä ja esimerkiksi kuivunut lattiasieni – joka ei siis ole koskaan ollut syy purkaa taloa.
Purkamisen sijaan on korjattu, vaalittu ja pidetty kunnossa. Tällaisen kulttuurin soisi leviävän.

Kommentoi

Hae sivuilta