Julkaistu 
Elina Hyvärinen

Isovanhemmat ja heidän lapsenlapsensa

Heti alkuun voidaan todeta, että kesätoimittajan hommat eivät onnistuisi kolmen lapsen osa-aikaiselta yksinhuoltajalta ilman isovanhempien apua.
Alkukesästä Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa pohdittiin sitä, miten eriarvoisessa asemassa perheet ovat suhteessa siihen, ovatko isovanhemmat niin sanotusti remmissä mukana vai eivät.
Valitettavasti tämä on karu totuus. Etenkin silloin, kun lapset ovat pieniä tai heitä on monta pienellä ikäerolla tai jos perheessä on vain yksi aikuinen. Pienten lasten vanhempien arjessa isovanhempien avun merkitystä ei voi mitata edes rahassa.
Olen kesän aikana ilahtunut useasti kun olen voinut sivusta seurata jonkun parikkalalaisen tai rautjärveläisen mummon tai papan puuhailuja lastenlastensa kanssa. Olen nähnyt heitä kaupassa, jätskiostoksilla, uimarannalla, ongella tai lasten urheilutapahtumissa kentän laidalla.
Osallistuva ja lastenlastensa kanssa aikaa viettävä isovanhempi ei ole tänä päivänä itsestäänselvyys, jos se on sitä koskaan ollutkaan.
Otantana omasta ystäväpiiristäni: enemmän on niitä, joiden isovanhemmat satunnaisesti piipahtelevat lastenlastensa elämässä, kuin niitä, jotka ovat aktiivisesti läsnä.
Vaikka kyllä kannattaisi.
Jos lapsenlapset eivät vietä aikaa isovanhempien kanssa ollessaan pieniä, eivät he tee sitä aikuisenakaan.
Kun omat lapseni olivat pieniä, muistan, miten kateellisena ison taloyhtiön hiekkalaatikon reunalta katseltiin niitä muutamia mummoja (voisivat olla pappojakin, mutta tässä esimerkissä he olivat mummoja), jotka joka viikko veivät lapsenlapsiaan harrastuksiin, ulkoilemaan tai yö kyläilemään.
 En tiedä, osaako tällaisen superisovanhemman omaan perhepiiriinsä saanut arvostaa sitä kylliksi, mutta sivustakatsoja, jonka omat vanhemmat saattavat asua satojen kilometrien päässä, kyllä osaa.
Tietenkään asia ei ole ihan näin mustavalkoinen. On isovanhempia, jotka ovat syystä tai toisesta  kykenemättömiä osallistumaan lastenlastensa elämään, vaikka haluaisivatkin. Joskus myöskään lapsenlapsen tai hänen vanhempiensa ja isovanhemman kemiat tai arvomaailmat eivät vain kohtaa. Sekin on inhimillistä.
 Puhe isovanhemmuudesta kuumentaa helposti tunteita. Ajatellaan, että heiltä vaaditaan tai oletetaan osallistumista (vaikka ”hehän ovat jo lapsensa hoitaneet”) tai sitten hedän osallistumistaan ei syystä tai toisesta haluta lastenlasten elämään.  
Lopulta saadaan aikaan sekava vyyhti yksinkertaisen asian ympärillä. On lapsi, hänen vanhempansa ja heidän vanhempansa.
Parhaimmillaan isovanhemmuus on lapsen elämää rikastuttava ja tukeva ihmissuhde. Mahdollisuus katsoa omasta vanhemmastaan vähän kauemmaksi, seuraavaan sukupolveen. Ihmissuhteiden arvon ymmärtäminen tai analyyttinen pohdinta tapahtuu vasta aikuisena. Lapsi ei sitä tee lähtiessään mummon tai papan kanssa uimaan tai jätskiostoksille. Mutta viimeistään kun hän itse jonain päivänä pukee omalle lapselleen uimapukua, ehkä sillä lapsuutensa uimarannalla, hän varmasti muistaa oman isovanhempansa.

Kommentoi

Hae sivuilta