Julkaistu 
Aleksi Keränen

Muistoja menneistä menopeleistä

Jouduin uusimaan passini vuonna 2020 edellisen mentyä vanhaksi. Silloin ei lupapalveluissa ollut samanlaista ruuhkaa kuin nyt, mutta Savonlinnassahan tuo käytätti silti: tunnistautua täytyi. Palvelupisteen rouvashenkilö oli selvästi näyttelijätärihmisiä, sillä ulosanti vaihteli haastattelun aikana Muumimammasta Heikointa lenkkiä juontaneeseen Kirsi Saloon.

Tässä testissä oli panosta tv-visailussa konsanaan, mutta onneksi sentään aihealue oli tuttu – meikäläinen itse! Henkilöllisyytensä todistaakseen piti tietää kaikenlaista vanhempien syntymäajoista entisiin osoitteisiinsa ja omistamiinsa autoihin.

Autokysymykset tulivat syöttönä takatolpalle. Vaikka en autoista mitään sen kummemmin ymmärräkään, jaksan silti intoilla niistä yllättävän paljon. Sama homma kitararomppeiden kanssa.

Ensimmäinen autoni oli länsisaksalaista kansanauto-osaamista suosituimmillaan edustanut toisen korimallin Volkswagen Golf vuosimallia 1989 1,3-litraisella koneella ja nelivaihteisella manuaalilaatikolla. Kolminumeroisia maantienopeuksia saavutettaessa meno oli verrattavissa siihen, kun potkurimallin Messerschmittillä yritettäisiin murtaa äänivallia.

Golf jäi kahden hengen taloudessa piakkoin pieneksi. Tilalle ilmaantui enoni perinnöksi jättämä Yhdysvalloista tuotu valkoinen kartanomallin Volvo 940. Loistava auto ajaa, tilaa oli kahdelle hengelle ruhtinaallisesti ja soittorojutkin mahtuivat kyytiin. Autolla tehtiin opiskeluaikoina mittava määrä Prisma-, Citymarket-, Lidl-, Puuilo- ja roudauskeikkoja. Monella sen aikaisella kaverilla kun ei ollut autoa, saati sitten Volvon kaltaista tankkeria. Laturivika ja edessä häämöttänyt tuulilasin vaihtaminen yhdistettynä jo silloisilla bensiinin hinnoilla arvokkaaksi tulleeseen kyytiin pakottivat luopumaan autosta.

Korvaajaksi hankittu Toyota Carina E -farmari palveli moitteetta yli kolmen vuoden ajan. Siinä missä Golf oli niin sanottu ajajan auto ilman ohjaustehostimen tai ABS-jarrujen tuomia mukavuuksia ja samanikäisen luksus-Volvon ajotuntuma jämäkkä mutta tarkka, Carinan ajettavuutta voisi yli 60 kilometrin tuntinopeuksissa verrata lähinnä ilmapatjaan.

Carinan rekkarissa oli ammattikoulun (tai toisen kotimaisen opiskelun kolmeen kurssiin vähennysoikeuden hyödyntämisen myötä jättäneen taidelukiolaisen) ruotsin lyhyt oppimäärä. ZFY eli Zlatan-Fittan-Yngwie. Autolla tehtiin matkoja, jotka sillä piti tehdä. Tehtiin myös matkoja, joita ei ehkä olisi pitänyt. Autossa riideltiin ja sovittiin enemmän kuin Kari Peitsamon viime vuosina esittämissä Kauppaopiston naiset -kappaleissa yhteensä.

Carina tuli tiensä päähän kunnioitettavassa 24 vuoden iässä ja siitä luopuminen suretti oikeasti. Tätä seuranneen ranskattareen hairahtamisen jälkeen taloutemme on kasvanut kahden auton suuruiseksi ja käytössä on ollut kolme eri kulkinetta: Toyota Hiacen ja Carinan parhaat puolet yhdistävä Corolla Verso ja kaksi eri V70-Volvoa.

Ja vaikka sitä miten luulee olevansa Volvo-ihminen, on Toyotoilla tullut ajettua todennäköisesti lähes saman verran, omistuksessa ovat voineet olla kartanotrioa pidempäänkin. Taitaa olla kasassa seuraavan (identiteetti)kriisin ainekset.

Kommentoi

Hae sivuilta