Julkaistu 
Elina Hyvärinen

Nyt se on loppu

Elina Hyvärinen
Jonain päivänä se tulee. Viimeinen päivä. Niin elämässä kuin kesätoimittajuudessakin. Lähdöt ovat hetkiä, jotka sisältävät samaan aikaan loppua ja alkua samassa suolaisenmakeassa cocktailissa. Niistä elämä kuitenkin koostuu.
Pienistä ja isoista aluista ja lopuista.
Kolme kuukautta Parikkalassa ovat menneet nopeasti: kirjoittaen, valokuvaten, pieniä hiekkateitä ja kuutostietä ajellen. Eniten mieleeni ovat jääneet kuitenkin kohtaamiset ihmisten kanssa. Niin haastateltavien kuin työkavereidenkin.
Muistan senkin kerran, kun haastateltava toivotti lähtiäisiksi siunausta niin lämpimästi, että se sai nieleskelemään itkua. Tai se, kun valokuvasin hautausmaalla maaten välillä mahallani ruohikolla. Haastattelun jälkeen haastateltavani katsoi minua hetken ja sanoi: ”Kiitos, tämä oli kyllä hyvin erilainen haastattelu kuin yleensä.”
Moni suostui ex tempore haastateltaviksi ja valokuvattaviksi, harva kieltäytyi tai pisti vastaan, kun paikallislehden toimittaja kysyi.
Useammin kuin kerran lähdin hameessa ja pikkukengissä paikkoihin, joihin olisi pitänyt lähteä kumisaappaissa ja pitkissä housuissa. Nekin hoituivat. Saappaat lainattiin.
Ennakkoluulottomasti ihmiset avasivat ovensa, päästivät koteihinsa, terasseille, puutarhoihin ja veneisiin. Antoivat kurkistella elämäänsä.
Moni jakoi myös jotain sellaista, mikä ei koskaan päätynyt lehteen, mutta jäi kesätoimittajan sydämeen.
Olen TV-toimittajan työssä haastatellut lukuisia ihmisiä. Sillä kokemuksella uskallan sanoa, että oli heimoajattelusta mitä mieltä haluaa, on karjalaisessa tavassa kohdata toinen jotain aivan erityislaatuista.
Samaa voi sanoa myös kesätyöpaikkani työyhteisöstä. Harvassa ovat enää ne työpakat, joiden juhlissa pelataan aamukolmelta pullonpyöritystä ja tanssitaan Armin ja Dannyn tahtiin. Mutta kyse ei ole vain siitä. Kunnioitukseni toimittajan työtä ja paikallislehden toimittamista kohtaan on kasvanut huimasti.
 Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että paikallislehti vielä uutisoi sitä, mitä kukaan muu ei enää tee. Miten suuri merkitys paikan identiteetille onkaan sillä, että alueella vielä on oma paikallislehti? Hyvät ihmiset: olkaa siitä ylpeitä!
Luulen, että uistelukilpailut, sukuseurojen selonteot tai paikallinen juniorijalkapallo jäisi monessa paikassa armotta uutiskynnyksen väärälle puolelle.
Se, että joku kirjoittaa lehteen ja joku toinen lukee sen, tekee asioista yhteisesti jaettuja ja tosia aivan toisella tavalla kuin päivitys paikallisen puskaradion vaihtuvassa feed-virrassa.
Mutta: kesä on ohi ja kesätoimittajan aika kerätä tavaransa, siivota työpöytänsä, sulkea sähköpostinsa ja lähteä kohti uusia haasteita.
Mennessään hän kiittää sydämestään vielä Parikkalan Rautjärven Sanomien hienoa ja sinnikästä henkilökuntaa: Legeä, Allua, Anssia, Aulia, Leenaa, Arjaa, Irmaa ja Ilpoa.
Teette merkityksellistä työtä.

Kommentoi

Hae sivuilta