Julkaistu 
Elina Hyvärinen

Merkillinen nainen

Viime viikonloppuna juhlittiin Saaren kirkolla jokakesäisiä Orpokotijuhlia. Kuten viime vuonnakin, tilaisuus järjestettiin osittain etäyhteyksin.
En voi sanoa olevani Orpokotijuhlien vakiovieras, mutta Helena Konttinen, jonka vaihetuspäivien muistopäivänä 16. elokuuta juhlat järjestetään, on itselleni tuttu.
Muutama vuosi sitten kiinnostuin tästä Uukuniemellä vuosisadan alussa eläneestä naisesta toden teolla. Aloin tutkia hänestä säilyneitä kirjoituksia ja tutkimuksia. Ja niitä hän on innoittanut ainakin psykologian ja uskontotieteen saralla melko suuren määrän kansainvälisiin julkaisuihin asti.
Ehkä horrostilaan vaipumisessa on jotain provosoivaa, edelleenkin. Jotain kiusallisen selittämätöntä. Edes tämän päivän tieteen ja tietämyksen avulla ei voida aukottomasti selittää, mistä oli kyse.
 Meillä 2000-luvulla elävillä on onneksi useita näkövinkkeleitä, joista käsin asiaa voi tarkastella. Sitä voidaan selittää joukkopsykoosilla, hurmoshenkisyydellä, pitkällä paastolla, yhtenäiskulttuurin hitaalla murenemisella, tiedon vähyydellä tai Jumalalla.
 Tapoja suhtautua asiaan on paljon enemmän kuin 1900-luvun alussa eläneillä Uukuniemen ja Parikkalan kylänmiehillä ja -naisilla oli. Osa heistä ei osannut lukea ja vaikka olisi osannut, tietoa oli suhteellisen vähän tavallisen ihmisen saatavilla. Maaperä oli varmasti otollinen ihmeille.
Voimme myös siirtää uskonnon hetkeksi sivuun ja katsoa Helena Konttista ainoastaan 1900-luvun alussa eläneenä ihmisenä, naisena ja äitinä.
Aikana, jolloin naisella, ainakaan alemmassa yhteiskuntaluokassa, ei ollut mitään mahdollisuuksia muuttaa asemaansa kuin korkeintaan hyvin onnistuneen naimakaupan kautta, Helena – tuo kouluja käymätön, kirjoitustaidoton, fyysisesti sairas pientilallisen vaimo – nousi lyhyessä ajassa yhteisössään voimakkaaksi hengelliseksi vaikuttajaksi ja arvostetuksi johtajaksi.
Ajattelen, että Konttinen, jos kuka, rikkoi oman aikansa lasikattoja nousemalla ilta illan perään uskonveljiensä kanssa samoille rattaille jättäen miehensä ja lapsensa kotiin. Hän saattoi kierrellä seuroissa ”Uukuniemen ukkojen” Olli Hälvän ja Paavo Sihvosen kanssa pikkutunneille asti, joskus jopa useita päiviä peräkkäin.
Kun lukee uukuniemeläisyyden alkuajoista säilyneitä kirjoituksia, päiväkirjoja, muistelmia ja kirjeenvaihtoja, ovat ne kieltämättä vaikuttavia. Niistä välittyvät kiinteät, usein elämän mittaiset, syvät ystävyyssuhteet.  Turvattiin Jumalaan, mutta turvattiin myös toisiin. Jaettiin jotain yhteistä ja sillä, oliko huutolaislapsi, Viipurissa kauppiasperheessä kasvanut hyväosainen tai rikas talollinen Etelä-Suomesta, ei enää ollut merkitystä.
Ehkä tälläkin perinnöllä on jotain tekemistä sen kanssa, miksi Saaren kirkon penkit täyttyvät kerran vuodessa viimeistä paikkaa myöten. Edelleen yli sata vuotta herätysliikkeen hengellisen äidin kuoleman jälkeen.

Kommentoi

Hae sivuilta