play

Kesäsanomat: Hän joka näkee sydänten läpi

Nurmijärveläinen talollinen Eedvard Lähdeniemi oli yksi uukuniemeläisyyden alkuaikojen tärkeitä tukijoita.  Kuva on otettu Nurmijärvellä Lähdeniemen kodin pihassa kesällä 1913. 
Ylärivissä vasemmalta  Helena Tolvanen (os. Arponen) ja hänen veljensä, Aune Tuokko, Olli Hälvä, Edvard Lähdeniemi.  Keskirivissä  Helena Konttinen,  Aini Varski (orpokodin 
perustaja (oma lapsi sylissä).
 Kuva Parikanniemensäätiön arkisto.

Nurmijärveläinen talollinen Eedvard Lähdeniemi oli yksi uukuniemeläisyyden alkuaikojen tärkeitä tukijoita. Kuva on otettu Nurmijärvellä Lähdeniemen kodin pihassa kesällä 1913. Ylärivissä vasemmalta Helena Tolvanen (os. Arponen) ja hänen veljensä, Aune Tuokko, Olli Hälvä, Edvard Lähdeniemi. Keskirivissä Helena Konttinen, Aini Varski (orpokodin perustaja (oma lapsi sylissä). Kuva Parikanniemensäätiön arkisto.

Elina Hyvärinen

Ensimmäinen muistikuvani Helena Konttisesta on seuraava:

Seison isovanhempieni talon peräkamarissa Uukuniemellä ja katson ankaran näköisen naisen kuvaa vanhan kirjan kansilehdeltä. Aurinko paistaa, on kesä, ja olen alle kouluikäinen.

Olen juuri kysynyt vanhemmiltani, mitä ihmettä unissa saarnaaminen tarkoittaa ja yritän sovittaa saamaani tietoa yhteen kirjan kuvassa olevan naisen kanssa.

Hämmennystä ei herätä ainoastaan se, että unissasaarnaajan pitäisi lapsenmielessäni olla eteerinen, hoikka naishahmo verhottuna vaaleaan harsomaiseen yöpaitaan eikä keski-ikäinen pyöreäkasvoinen maalaisemäntä, vaan myös se, miten kysymykseeni suhtaudutaan. En saa minkäänlaista järkevää vastausta tavallisesti hyvin rationaalisilta vanhemmiltani. Työnnän kirjan takaisin kirjahyllyyn.

En ajattele Konttista tai hänen horrossaarnojaan liki 40 vuoteen, kunnes eräänä aamuna baari-illan jälkeen googlaan karjalaisen naisprofeetan nimen.

Syy tähän on se, että olen edellisenä iltana tavannut hänen lapsenlapsenlapsensa. Asia on muutaman artikkelin lukemisen jälkeen selvä. Helenasta pitää tietää lisää.

Helena Konttinen (18.6.1871-24.4.1916) eli lyhyen mutta vaikutusvaltaisen elämän.

Helena Konttinen (18.6.1871-24.4.1916) eli lyhyen mutta vaikutusvaltaisen elämän. Kuva: Parikanniemisäätiön arkisto

Voimallinen maallikkoliike

Vuoden 1908 piispantarkastuksessa uukuniemeläinen rovasti Alexander Walle oli syystäkin huolissaan. Seurakunnan alueella oli syntynyt seurakristillisyyttä, jota hän kuvaili piispalle näin: ”On hengellisiä liikkeitä ja suruttomuutta, mutta myös sairaalloista hengellistä elämää, jossa valhe ja totuus ovat sotkeutuneena sellaiseksi sekasotkuksi, joka ei ole sitä eikä tätä, ei ole henkeä eikä lihaa, mutta lihallisuutta kaikessa tapauksessa --- juostaan sinne ja tänne, pidetään seuroja. Lapset jätetään oman onnensa varaan, ilman valvontaa.” (I. Repo, Uukuniemen seurakunta 350 vuotta.)

Liikehdintä, jota Walle kuvasi, tarkoitti uukuniemeläisen herätysliikkeen, uukuniemeläisyyden, alkuaikoja. Uukuniemeläisyys toimi kotipitäjässään ja sen ympäristössä voimallisesti. Kerrotaan, että kokonaisia kyliä saattoi tulla uskoon yhden seuraillan aikana.

Herätysliike syntyi pitkälti Jaakkimassa asuvan Helena Konttisen ja uukuniemeläisten maallikkosaarnaajien Olli Hälvän ja Paavo Sihvosen ympärille 1900-luvun alkupuolella.

Taivainen tilikirja

Alkuaikojen kiistaton vetonaula olivat Konttisen saarnat, joita hän piti horrostilaan vaipuneena. Eikä vähiten siksi, että sen lisäksi, että Konttinen tulkitsi seuraväelle Raamattua ja Jumalan sanaa, saattoi hän myös paljastaa jonkun ihmisen salaisimmatkin synninteot koko seuraväen edessä.

Horrostilassa Helenalle laskeutui taivaasta hänen kertomansa mukaan kahden enkelin pitelemä Taivainen tilikirja. Kirjasta hän luki Jumalan sanaa, mutta sen lisäksi hänellä oli täysin poikkeuksellinen kyky ”nähdä ihmisten sydänten läpi” kuten aikalainen, Jaakkiman kirkkoherra Viktor Salminen kuvasi 1907 asiaa kirjeessään helsinkiläiselle professori Jaakko Gummerukselle.

”Jo edellisenä yöna hänelle näytetään kuulijat. Ja joille hänellä on erityistä sanottavaa, niiden kuvat tulevat tuon kirjan viereen ja hän näkee näiden sydänten lävitse ja hänen täytyy sanoa mitä hän näkee.”

(Ote Jaakkiman pastorin Viktor Salmisen kirjeesta professori Jaakko Gummerukselle 9.10.1907, Suomen kansallisarkisto, kirkkohistoriallinen kokoelma.)

Helena Konttisen hauta on Uukuniemellä. Hautajaiset olivat aikansa massatapahtuma.

Helena Konttisen hauta on Uukuniemellä. Hautajaiset olivat aikansa massatapahtuma.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Murhan yrityksiä

Kun aloin ottaa selvää Helenasta, tuli nopeasti olo, etten oikein tiennyt mitä hänestä pitäisi ajatella. Samanlainen hämmennys vallitsi jo hänen elinaikanaan. Helena oli ristiriitainen henkilö ja jakoi mielipiteitä voimakkaasti.

Tätä kuvaa muun muassa se, että useamman kuin kerran joku rehvakas ”suruton” (eli ei-uskonnollinen) isäntä lähti seuroihin uhoten, että ”minnuun hullu ämmä ei kyllä pysty”, mutta tuli kotiin elämänsä Jumalalle antaneena ja syntejään katuen.

Helena yritettiin myös murhata useita kertoja siinä onnistumatta. Lukuisissa kertomuksissa joku tulee seuroihin puukko taskussaan, mutta kun Helena alkaakin suoraan puhutella väkivallan tekijää tietäen, mitä hän aikoo, jää teko tekemättä.

Tiedetään, että uukuniemeläisten seuroissa estettiin rikoksia mutta myös ratkottiin niitä. Kun joku jäi kiinni hevosvarkaudesta tai kuolleen aviottoman lapsen hautaamisesta, hän yleensä sai teoilleen myös Helenan kautta Jumalan, ja ehkä myös sitä kautta yhteisön, armahduksen.

Vuosisadan vaiheen ”ilmiö”

Helena Konttinen ei ollut taivasnäkyjensä kanssa yksin. Horrossaarnaaminen oli ilmiönä 1800–1900-luvun alussa suhteellisen yleinen. Konttista olivat edeltäneet niin länsisuomalaiset Anna Rogel ja Anna Lagerblad kuin itärajalla Sofia Pasanen, Hilda Hotti ja Karoliina Utriainen.

Yhteistä naisille oli, että he ovat lähtöisin yhteiskunnan marginaalista. He ovat fyysisesti heiveröisiä, sairaita tai jollain muulla tavalla heikkoja tai erilaisia.

Filosofian tohtori Irma Sulkunen kuvaa horrossaarnaamista kirjassaan Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1800–1900 – luvuilla seuraavasti: ”Hierarkkisten ja yhteiskunnallisten asetelmien kääntyessä päälaelleen juuri ”hulluuden” tilaan joutuneet, julkista valtaa ja asemaa vailla olevat naiset saattoivat parhaiten toimia tämän aineksen (ekstaattinen hengellisyys) mentaalisena purkautumistienä.”

Yhtenä selityksenä horrossaarnamiselle ilmiönä juuri vuosisatojen vaiheessa on pidetty myös yhtenäiskulttuurin murenemista ja hidasta siirtymää kohti yksilökeskeisempää individualistista ajattelua.

Ystävä ja tukija kirkon piiristä

Se, että baari-illan jälkeisenä aamuna 2020-luvulla saatoin lukea Konttisen elämästä ja saarnoista näinkin paljon, on osin Jaakkiman kirkkoherra K.K. Sarlinin ansiota.

Sarlin oli Helenan tukija ja ystävä. Kaikki kirkon piirissä eivät suhtautuneet suosittuun maallikkopuhujaan yhtä suopeasti, mutta Sarlin tuki Helenaa koko ajan. Hän pikakirjoitti eli tavallaan dokumentoi Konttisen horrossaarnoja sekä hänen elämäntarinaansa Helenan itsensä sanelemana. Helena itse ei osannut kirjoittaa.

Tästä materiaalista Sarlin julkaisi kirjan Eräs meidän ajan profeetta vuosi Helenan kuoleman jälkeen 1917. Tätä kirjaa myydään edelleen jokakesäisillä Saaren Orpokotijuhlilla.

Vaikka olen hyvin kiitollinen kirkkoherra Sarlinille, että hän koosti muistiinpanoistaan kirjan jälkipolville luettavaksi, jään sitä lukiessani silti miettimään, että mistään ei ole näin sadan vuoden jälkeen enää mahdollista tarkistaa, miten oikein tai sanatarkasti Jaakkiman kirkkoherra uukuniemeläisen emännän horrossaarnat aikanaan kirjasi tai minkä verran hän ehkä muokkasi tekstiä.

Itseoppinut Raamatun lukija

Helena Konttinen (ent. Eronen) syntyi 1871 Jaakkiman kylässä. Hänen lapsuudenperheensä kuului niin kutsuttuihin loisiin eli hyvin vähävaraisiin ja huono-osaisiin perheisiin.

Tyttö laitettiin ansaitsemaan elantoaan piikomalla jo kahdeksanvuotiaana, mikä sinällään ei tuohon aikaan ollut mitenkään tavatonta. Parhaiten hän viihtyi niissä palveluspaikoissa, joissa ei estetty uskonnollisen tytön seuroissa käymistä, virrenveisuuta tai Raamatun lukuintoa.

Helena oli käynyt vain rippikoulun eikä osannut kirjoittaa, mutta oppi itse lukemaan tavaamalla itsepintaisesti Raamattua. Vuosia myöhemmin horrostiloissaan hän saattoikin luetella siitä ulkoa käsittämattömän pitkiä otteita, sanaa tuntevien läsnäolijoiden mukaan ”sanasta sanaan oikein”.

Helena avioitui nuorena naapurikylästä kotoisin olevan Matti Konttisen kanssa.

Konttisen Matti ei ollut aluksi mitenkään houkutteleva sulhasehdokas. Hän oli köyhä ja hänellä oli huollettavanaan jo valmiiksi iso sisarusparvi ja sairaat vanhemmat. Lisäksi hän oli Helenaa aika lailla vanhempi. Matti kuitenkin sanoi kosiessaan, että avioliitto oli Jumalan tahto, ja kun Helena sitä itse rukouksissaan tiedusteli, tuli hän samaan lopputulokseen. Helena Erosesta tuli Helena Konttinen ja köyhän tytön lapsuus jatkui yhtä köyhänä pienviljelijän vaimona.

Ensimmäinen horrostila

Kun Helena vaipui ensimmäiseen horrostilaansa 16.8.1905, tätä edelsi vaikea seitsemännen lapsen synnytys sekä ilmeisen hankala lapsivuodeaika. Kaksi Konttisten lapsista oli aiemmin kuollut vauvoina. Lääkäri oli todennut 34-vuotiaalle Helenalle, ettei hänestä olisi enää fyysisen työn tekijäksi. Pienviljelijän vaimolle, jonka toimeentulo koostui pitkälti fyysisestä työstä, sen on täytynyt olla aikamoinen uutinen.

Ensimmäistä horrostilaan vaipumista edelsi raju paasto. Kerrotaan, että Helena oli ollut syömättä yhtäjaksoisesti neljä viikkoa ja kaksi päivää, jonka jälkeen hän oli vaipunut horrostilaan ja lukenut ulkoa Uutta Testamenttia yhtä mittaa kolme päivää ja yötä. Ilmeisesti jatkossa horrostilaan vaipuminen ei vaatinut enää yhtä kovia alkuvalmisteluja.

Mietin Helenaa, viiden lapsen äitiä, äskettäin synnyttänyttä, joka makaa vaatimattoman tupansa sängyssä. Ehkä ensimmäinen horrostila on ollut kaikille läsnäolijoille myös pelottava kokemus.

Uskonystävät

Kun Helenan työ Jumalan ”käskassarana” alkoi 1905, hän aloitti saarnaamisen ensin yhdessä paikallisen maallikkosaarnaaja Timo Talikan kanssa.

Ei ollut mitenkään mutkatonta, että naimisissa oleva ”vaimoihminen” alkoi liikkua kylillä sanan julistuksessa toisen miehen seurassa. Kuten monissa muissakin Jumalan ”tehtävänannoissa”, Helena ei aina totellut.

Hän kieltäytyi lähtemästä saarnamatkalle Talikan kanssa tietäen sen aiheuttavan yleistä pahennusta ja lähti yksin matkaan vastoin Jumalan hänelle antamaa kehotusta. Tästä seurasi rangaistus.

Jumala teki Helenasta kielettömän eli mykän kahdeksaksi päiväksi. Ja kun hän sai kielensä takaisin ja vielä epäröi, oli häntä uhattu horrostilassa 40 päivän mykkyydellä. Jos senkään jälkeen hän ei toteuttaisi Jumalan käskyä, olisi hänellä ollut luvassa loppuiän kestävä puhumattomuus.

Näin alkoi Helenan ja Talikan yhteinen sananjulistus Uukuniemen ja lähitienoiden kylissä, jota kesti ensimmäiset kaksi vuotta.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Tulossa olivat todelliset uskon-ystävät ja loppuelämän toverit, Uukuniemen ukot, maallikkosaarnaajat Olli Hälvä ja Paavo Sihvonen. Kolmikon syvä uskonystävyys muodosti uukuniemeläisyyden ensimmäisen ydinryhmän.

Sittemmin ryhmä täydentyi viipurilaisen kauppiassuvun sisaruksilla Väinö Hoikalla ja Aura Latvuksella. Taloudellinen tukija Nurmijärveltä Etelä-Suomesta, talollinen Eedvard Lähdeniemi, liittyi joukkoon tultuaan voimallisesti uskoon Helenan kautta.

Sisäpiiri

Uukuniemeläisyyden sisäpiiri on kiinnostava. Heidän keskinäisistä suhteistaan on säilynyt paljon materiaalia päiväkirjojen sekä kirjeiden muodossa. On kiinnostavaa, miten nämä eri yhteiskuntaluokista tulevat ihmiset ystävystyivät uskonnon kautta tai sen avulla. Uskonto tarjosi heille mahdollisuuden ylittää luokkarajoja, mikä muutoin tuohon aikaan olisi ollut hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta.

Marjo-Riitta Antikainen kuvaa kirjassa Sääty, sukupuoli, uskonto miten ”uskonystävyys” 1800-luvun lopulla antoi korkea-arvoiselle säätyläisnaiselle Mathilda Wredelle ja vankilassa olevalle rahvaalle Wreden vankilakäyntien aikana mahdollisuuden kohdata toisensa ilman luokkayhteiskunnan normistoa tasavertaisina.

Voi ajatella, että samalla tavalla uskonnollinen viitekehys mahdollisti Helenalle ja hänen aikalaisillensa tilan kohdata ilman heitä muutoin voimakkaasti määrittäviä sosiaalisia normeja. Esimerkiksi Väinö Hoikka ja Aura Latvus kuuluivat rikkaaseen koulutettuun viipurilaiseen yläluokkaan, joka oli henkisesti hyvin, hyvin kaukana pienviljelijöiden elämästä karjalaisilla salokylillä.

Vaihetuspäivät

Kun tutustuu Helenan elämään, ei voi olla sivuuttamatta niin sanottuja vaihetuspäiviä. Niiden aikana Helena teki itse julkisesti seuraväen edessä tiliä omista, vuoden aikana tekemistä synneistään. Tällaisia saattoivat olla esimerkiksi se, ettei hän ollut varoittanut kylän nuoria tanssin “kiroista”, vaikka Jumala olisi hänelle tällaisen käskyn antanut.

Sen lisäksi, että vaihetuspäivät olivat horrossaarnaamisen kontekstissa poikkeavat, olivat ne huiman fyysisiä. Milloin Helena joutui tanssimaan polvillaan tai taipumaan epäinhimillisiin asentoihin, milloin hän taantui lapsen tasolle tai joutui esittämään synnyttävää naista. Joskus hänen kerrotaan huutaneen tuskasta ja verta ja vaahtoa on valunut hänen suustaan ja nenästään.

Tämän päivän antropologi olisi ehkä sitä mieltä, että näissä julkisissa rangaistusrituaaleissa oli myös hyvin performatiivisia piirteitä.

Vaihetuspäivät, monipäiväiset seurat, joihin liittyi myös muunlaista sananjulistusta, olivat aikanaan äärettömän suosittuja. Joskus pienellä Parikanniemen orpokodilla, joka perustettiin vuosi ennen Helenan kuolemaa, saattoi seuraväkeä olla koolla tuhat henkeä.

Nykyiset Saaren Orpokotijuhlat ovat jatkoa tälle uukuniemeläiselle seuraperinteelle, vaikka Helenan kuoleman jälkeen uukuniemeläisyys teki selvän pesäeron horrosarnaamiseen. Viimeisinä vuosinaan myös Helena saarnasi jo pääasiassa niin sanotusti ”selvin päin” enemmän kuin horrostilassa.

Jumalan ase vai hysteerikko?

Kaiken lukemani jälkeen en tiedä, mitä Helenasta pitäisi ajatella.

Kun katselen häntä yli sadan vuoden etäisyydeltä, näen ennen kaikkea kyvykkään naisen, joka rikkoi omana aikanaan monta lasikattoa ja teki sen, mikä alemmasta sosiaaliluokasta lähtöisin olevalle naiselle hierarkisessa maaseutuyhteisössä oli tuohon aikaan liki mahdotonta.

Helena seisoi miesten rinnalla tasavertaisena sananjulistajana ja toimi yhteisössään hengellisenä johtajana.

Oliko hän oikeasti ”Jumalan ase” vai aikakautensa muotidiagnoosin mukaisesti ”hysteerikko”? Tiettävästi hän sai tuohon aikaan paljon käytetyn diagnoosin Lapinlahden ylilääkäri Christian Sibeliukselta, joka matkusti Uukuniemelle asti horrossaarnaajaa tutkimaan.

Oli miten oli, hän oli mukana synnyttämässä yhtä suomalaista herätysliikettä, uukuniemeläisyyttä, joka edelleen toimii aktiivisesti. Pelkällä hysterialla sitä tuskin olisi saatu aikaan.

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta