Julkaistu 
lege pajari-kosonen

Raukoilla rajoilla ei tanssittu ruusuilla

Sileään kiveen on hakattu vuosiluku 1722, ja kun tarkasti katsoo, erottaa kruunun ja ristin kuvat eli Ruotsin ja Venäjän symbolit. Tämä kivi on Parikkalan Paljakanvuorella, toinen samanlainen löytyy esimerkiksi Rautjärven Haukkavuorelta.  
Rauhan solmiminen 30.8.1721 lopetti kahden valtakunnan, Ruotsin ja Venäjän, välisen isonvihan.
Sodankäynti oli tuohon aikaan enemmän sääntö kuin poikkeus: isonvihan aikaan käytiin myös Suurta Pohjan sotaa, jossa vastakkain olivat Ruotsi ja kokonainen vihollisliittoutuma, johon lukeutuivat Venäjän lisäksi muun muassa Saksa, Tanska ja Puola-Liettua.
Ruotsin oli taivuttava rauhanteossa Venäjän tsaarin Pietari Suuren ehtoihin: Venäjälle oli luovutettava muun muassa Inkerin ja Baltian maat sekä Viipuri ja Käkisalmi. Raja piirrettiin seuraavana vuonna Virolahdelta Viipurin pohjoispuolelle Lappeenrannan jäädessä Ruotsille.

Ei raja-aitaa

MAINOS - JUTTU JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Muuten kaakkoisesta Suomesta, Parikkala mukaan lukien, suurin osa jäi Venäjän puolelle. Parikkalan kohdalla raja noudatteli Torsanvuori - Varpavuori - Herajärvi-Paljakanvuori-Jouhelampi-Tetrisuo -linjaa halkoen niin kylät kuin taloihin kuuluvat maatkin.
Tavallisten ihmisten elämän rajanveto ei saattanut juurikaan vaikuttaa, vaikka rajamerkkejä kiviin piirrettiinkin.
– Rajaa ei valvottu kovinkaan tehokkaasti, ja tavalliset ihmiset saattoivat ylittää sen, kertoo Suomen historian dosentti Ulla Ijäs.
Myös luterilaisen uskonnon harjoittaminen sallittiin edelleen.

Nälkä

Henkikirjan mukaan parikkalalaiset olivat noihin aikoihin harvassa: väkimäärä oli vain tuhannen ja kahden tuhannen välillä. Takana olivat nimittäin poikkeuksellisen kovat ajat, jotka olivat koituneet monen kohtaloksi.
Ensinnäkin jo edellisellä vuosisadalla, ruptuurisodan seurauksena, suuri osa Käkisalmen läänin (johon siis Parikkalakin kuului) ortodokseista oli paennut Venäjälle.
Toiseksi 1600-luvun lopulla koko maata koettelivat poikkeuksellisen ankarat nälkävuodet. Halla ja sade tuhosivat sadon kahtena peräkkäisenä vuonna. Esimerkiksi vuonna 1695 kevään tulo kesti juhannukseen, jolloin päästiin vasta kylvämään. Mutta koska kesä oli hyvin kylmä ja sateinen, vilja ei ehtinyt kypsäksi semminkään, kun halla koetteli satoa jo elokuussa.
Pahinta nälänhätä oli keväisin, kun pienetkin viljavarastot olivat tyhjentyneet, ja vähäinen karja kärsi kylmissä navetoissa. Vaikka mahdolliset muut kotieläimet oli syöty, ainakin yksi lehmä oli yleensä pakko jättää eloon jo pelkästään siksi, ettei viljelyä voinut ajatellakaan ilman karjanlantaa.  Petunhakuun tai leivänostomatkalle oli kylmistä mökeistä työlästä lähteä, kun nälkä oli heikentänyt voimia.

...pahempi kuin sota

Parikkalan kirkkoherrana tuolloin ollut Reinhold von Holl ei kansalaisia juuri sympatiseerannut, vaan kovista ajoista piittaamatta hän vaatii parikkalalaisilta ahkeraa kirkossakäyntiä, kristinopin hallintaa ja velvollisuuksien kuten papin kestitsemismaksujen ja pappilaan tehtyjen päivätöiden suorittamista. Vainajan hän saattoi jättää siunaamatta, mikäli omaisilla ei olut maksaa hautauspalkkiota.   
Ihmiset kuolivat kuitenkin taajaan;  paitsi nälkään myös korvikeruokien aiheuttamiin sairauksiin. Ihmiset saattoivat nälissään syödä olkia, akanoita ja sammalta.  Parikkalan alueella lisäravintoa saatiin toki kalastamalla ja metsästämällä, tosin kylmät kesät vaikuttivat myös kalakantoihin, ja lihan säilyttämistä hankaloitti suolapula.
Vuosina 1710-11 koettiin vielä ruttoepidemia, ja koko maan väkiluku oli vuoden 1721 päättyessä alle 400 000.
– Sanoisin, että tavallisia ihmisiä nälänhätä koetteli kovemmin kuin sota, ja Parikkalan seuduilla sinniteltiin normaalioloissakin niukoissa oloissa, Ulla Ijäs summaa.

Orjaksi Venäjälle

Tosin 20-vuotinen sodankäyntikin jätti jälkensä:
– Sekä ruotsalaiset että venäläiset joukot harjoittivat ryöstelyä. Tämä oli tavallista tuon ajan sodissa, sillä armeijoiden huolto perustui siihen, että elintarvikkeet ja kuljetus otettiin siviileiltä. Siksi tilanne ei juuri eronnut, oli sitten kumpi armeija tahansa paikkakunnalla.
–  Ainoa ero oli, että Venäjä otti orjia. Venäjällä orjuuden oli käytössä 1860-luvulle, kun taas Ruotsista ja muualta Länsi-Euroopasta se oli loppunut jo keskiajalle tultaessa. Orjat vietiin Venäjälle, jossa niitä myytiin, laitettiin töihin aatelisten tiluksille, kaivoksiin, Ulla Ijäs selvittää.
Kaikkiaan Venäjälle vietiin arvioiden mukaan 20 - 30 000 suomalaista.
Ne, jotka kykenivät, eli lähinnä virkamiehet, pakenivat, myös siksi, että valloitusarmeija etsi ja vangitsi vihollisen valtion edustajia eli virkamiehiä.
– Tavalliselle ihmiselle sota-aika saattoi tarjota kaiken keskellä myös mahdollisuuksia: armeijan mukana liikkui siviileitä, jotka myivät palveluksiaan. Liikkeellä oli kaikenlaisia seikkailijoita, myös naisia ja lapsia, Ijäs toteaa.

Soldatmäellä taisteltiin

Parikkalalaiset joutuivat kosketuksiin Ruotsin armeijan kanssa jo syksyllä 1703, kun vänrikki Jacob Heindrichsonin joukot tulivat pitäjään muun muassa kuninkaan määräyksen mukaisesti haalimaan sotaväelleen viljaa. Heindrichsonin sotilaat mellastivat useissa taloissa, erään isännän he hakkasivat vuodekuntoon, kun eivät saaneet talosta olutta ja viinaa, ja erään kinnarniemeläisen perheen lammas joutui teuraaksi, kun tarjottu kalakeitto ei sotilaille kelvannut. Kirkkokaan ei jäänyt rauhaa; kornetti Cröellin joukot mellastivat kirkossa jopa jumalanpalveluksen aikana.
Kun venäläisjoukot vahvistivat otetaan Viipurin alueella, kasakat kulkivat hävitysretkillään Parikkalaa ja Savonlinnaa myöden. Yksi ruotsalaisten ja venäläisten välisistä taisteluista käytiin maaliskuussa 1711 Parikkalan Soldatmäessä, mistä paikka on saanut nimensä (ruotsin soldat = sotilas). Sota koitui myös Koitsanlahden kylän kohtaloksi, kun se paloi.

”Ota potra ja punanen”

 Isovihan jälkeen suurimmat muutokset parikkalalaisten elämään tuli Koitsanlahden hovin muuttuneesta tilanteesta.
– Päivätöitä alettiin vaatia eri tavalla kuin ennen. Lisäksi rakentuva Pietarin kaupunki alkoi säteillä vaikutustaan Parikkalaan asti, tuli uudenlaisia työmahdollisuuksia ja hovin päivätöitä kuitattiin esimerkiksi kuljettamalla tavaraa hovista Pietariin, Ulla Ijäs kertoo.
Arkinen elämä pyöri kuitenkin pienissä piireissä.
Puoliso otettiin omasta pitäjästä tai ainakin läheltä. Arvossa pidettiin työteliäitä ihmisiä, Parikkalassa ohjeistettiin: ”Elä ehi kirkon kirkkainta, kylän kauneinta, ota potra ja punanen, se on terve ja tekevä.”
Häitä vietettiin yleisesti jouluna, kun oli muutenkin ruokaa ja aikaa, toisinaan myös alkuvuodesta. Lapsia syntyi taajaan, mutta lapsikuolleisuus oli suurta.
– Usein samassa talossa asui useita sukupolvia tai kaksi, kolme veljestä perheineen. Tämä johtui siitä, että maata viljeltiin kaskeamalla. Kaskiviljely vaati paljon työvoimaa, Ulla Ijäs toteaa.

Ruista ja ohraa

Kaikki parikkalalaiset saivat toimeentulonsa maanviljelyksestä joko viljelijöinä tai työntekijöinä. Lisäksi olivat papit ja valtion virkamiehet.
Parikkalan pelloilla viljeltiin pääasiassa ruista, kaura oli vielä 1700-luvun alussa rehukasvi mutta jo vuosisadan lopussa siitä tuli tärkeä leipävilja. Ohraa käytettiin leivän tai viinan valmistuksessa, ja näiden lisäksi saatettiin viljellä myös tattaria, herneitä, papuja, kaalia, sipulia ja nauriita sekä kotitarpeiksi pellavaa ja tupakkaa. Peruna tuli Parikkalaan vasta 1700-1800-lukujen taitteessa.
Kauppaakin tehtiin, esimerkiksi talvella 1727-28 Parikkalasta vietiin Viipuriin ohraa ja maltaita. Hyviä myyntiartikkeleita olivat myös voi ja tali. Viinaakin vietiin laittomasti.

Uusi kirkko

Uudenkaupungin rauhan solmimisen aikaan Parikkalan kirkkoherrana vaikutti Christian Kajander ja kappalaisena Mathias Europaeus. Isonvihan aikaan Parikkalassa piti tulla toimeen osittain ilman kirkollista elämää, sillä kirkkoherraksi 1712 valittu Magnus Auricola ei ottanut virka vastaan vaan painui Ruotsiin. Hiljaiseksi mieheksi mainittu Kajander saatiin kirkon pääksi 1724. Vaikka Venäjään liittyneille maakuntien asukkaille luvattiin vapaa uskonnonharjoitus, Kajander kastoi mielellään ortodokseja luterilaisiksi.
Kirkko Parikkalaan oli rakennettu jo 1600-luvulla, mutta rakennus kaipasi kunnostamista joka vuosi. Uutta kirkkoa ryhdyttiin rakentamaan 1771, mutta tämä, Pyhän Annan kirkko, ehti olla pystyssä vain 34 vuotta ennen kuin salamanisku poltti rakennuksen.  

Verinen Lappeenranta

Rauhan aikaa ei Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen kestänyt raukoilla rajoilla kuin vaivaiset parikymmentä vuotta, kunnes Venäjä ja Ruotsi ajautuivat jälleen sotaan. Aikakautta, jolloin Ruotsi yritti saada takaisin Venäjän valtaamia alueita, kutsutaan pikkuvihaksi tai hattujen sodaksi.
Jälleen kansa kärsi, ja monet kuolivat, kun sotaväki temmelsi vähäistä ruokaa ryöväten.
Yksi hattujen sodan verisimmistä taisteluista käytiin Lappeenrannassa,  jossa kolmen tunnin taistelun jälkeen ruotsalaisjoukot vetäytyivät venäläisten tieltä. Lähtiessään venäläiset polttivat kaupungin sekä veivät mukanaan noin tuhat vankia.
Verisestä taistelusta kertoo yhä linnoituksen portilla seisova muistomerkki.

Lähteet: Parikkalan historia (Jaana Juvonen), Jumalan vihan ruoska (Mirkka Lappalainen), Viha (Kustaa H.J. Vilkuna), Rajalääni, Kaakkois-Suomen vaiheita (Veikko Talvi)

Kommentoi

Hae sivuilta