”Omatoiminen oppiminen on syvintä suomalaisuutta”

Miltäs se nyt tuntuu, kun puoli vuosisataa on täynnä? Onko tällä rajapyykillä itsellesi jotain väliä?

– Hyvä kysymys. Komea ikä, kivaa täyttää viisikymmentä vuotta. Kunnalta pitäisi saada viiri ja kahvit keitellä (naurua). Viidenkymmenen ikävuoden täyttäminen on muuttanut kyllä merkitystään. ”Raju putki rilluvuosien” laulettiin alle kolmekymppisistä aiemmin. Enää ei välttämättä tarvitse käyttäytyä tietyllä tavalla, kuten yleinen oletus on tietyn ikäisenä. Ja hyvä niin.

Onko täysien kymmenien saavuttaminen saanut miettimään menneitä?

– Sitä huomaa suhtautuvansa asioihin toisella tapaa ja esimerkiksi olevansa kiinnostuneempi omasta nuoruudestaan melkeinpä korkeakulttuurisena asiana. The Beatles ei enää ollut kapinaa omalle sukupolvelle, kun olin nuori. Mutta huomaan suhtautuvani Commodore64-pelikonsoliin ja siihen koko kuvastoon, Hullu, hullu maailma -lehteen ja vaikkapa Ford Escortiin niin, että ne ovat jollakin tavalla hauskan arvokkaita asioita.

– Mikään ikäpolvi ei ole nostalgiatunteesta vapaa. En kuuntele Beatlesia, vieläkään, mutta kuuntelen nuoruuteni tietokonepelien musiikkia.

Mitä olet oppinut elämästä tähän mennessä?

– Uteliaisuus maailmaa ja ilmiöitä kohtaan on älyttömän tärkeää.

– Kansanopistot ja musiikkiopistot ovat aivan loistavia suomalaisen koulutuksen helmiä. Ymmärrän, että raha vähenee, mutta toivoisin päättäjiltä sydämen sivistystä. Jatkuva oppiminen on myös kansantaloudellisesta näkökulmasta järkevää.

– Kansansivistys on lempisanani, eikä siinä sanassa ole mitään pölyttynyttä tai pöyhkeää. Omatoimioppiminen on ihailtavaa. Se on syvästi suomalaista. Tänään voit aloittaa eikä koskaan ei ole myöhäistä tehdä tai oppia asioita.

Suunnitteletko tulevaisuuttasi ja tekemisiäsi?

– Tulevaisuutta en suunnittele niinkään. Olen aktiivinen ajautuja. Joku innovoi vaikkapa jotain uutta mökillensä, minä nikkaroin mediahankkeita ”aina kun tulee mieleen, tehdään pois!” -ajatuksella.

– Likolammella, jossa asun, on kyllä loputon suo projektien kanssa, joihin upota. Tiedäthän, kun ostaa rintamamiestalon... Likolammen laakson rakennusten kanssa riittää puuhasteltavaa.

Työ: mistä tulit tähän ja minne olet menossa?

– Ensimmäinen oikea ammattini oli juttuavustaja Parikkalan Sanomissa. Nyt olen ammattikirjoittaja: luova toimittaja, vapaa toimittaja Apu-lehdessä ja milloin missäkin. Yleensä tosiaankin sanon kaikkiin asioihin, että: ”tehdään”. Valtaosa tekstistä, jonka olen julkaissut, syntyy yhteistyönä. Teen todella vähän asioita yksinäni ja se on tietoinen valinta. Yhdessä syntyy moni asia.

– Työssäni on kaksi ulottuvuutta, joiden välillä on vahva palomuuri. Luovana johtajana teen markkinointi-ideointia mainostoimistossa, se on päätyöni. Toimittajatyöt ovat ennemminkin harrastus.

Olet ollut esillä melko paljon lähimenneisyydessä. Onko julkisuudesta hyötyä tai haittaa?

– Olen päässyt hirvittävän helpolla ja saanut väisteltyä törkypostia. En voi ymmärtää ulkonäköön, ikään tai väriin liittyvää kommentointia. Sanoisin, että ennen kuin kenenkään tekee mieli tehdä tällaista, kannattaa lähteä vaikka lähikuppilaan hetkeksi istuskelemaan ja miettiä uudelleen. Äärimmäisen sukupuolittunutta se kommentointi edelleen on.

– En juurikaan lue palautetta kirjoittamieni kolumnien kommenttipalstoja. En osaa myöskään katsoa niitä ohjelmia, joissa olen esiintynyt. Ne tulevat vähän liian lähelle, vaikkakaan en koe olevani kriittinen itseäni kohtaan. Ihmisillä on suurta kyvyttömyyttä pitää mielipiteitä ja asioita ominaan. Joskus voi myös jupista itsekseen tai ei ainakaan kaikkia ajatuksiaan suoltaa maailmalle. Suosittelen kaikille kokeilemaan mielipidepaastoa, jota itse olen tehnyt.

– Julkisuus kuuluu siihen kokonaisuuteen. Ei kukaan, joka menee omalla naamallaan televisioon, voi olla yllättymättä siitä, että jossain sinut tunnistetaan sen jälkeen. En ole pyrkinyt julkisuuteen julkisuuden vuoksi. Esillä olo liittyy aina siihen työhön tai prosessiin, minkä parissa painiskelen.

Miksi pidät seutukunnan lippua korkealla?

– Paikkakunnan mainostaminen on lähtenyt sieltä viimeistään Suomen Lukiolaisliiton ajoilta, jolloin sai selittää, mistä ihmeen paikasta sitä oikein onkaan kotoisin. Koen, että Parikkalalla ja Rautjärvelläkin on mukavan vahva pitäjäidentiteetti. Eli kerrotaan mielellään, mistä ollaan. Se tulee äärimmäisen luonnostaan. Monet myös yhdistävät Parikkalan itseeni eikä se ole olleenkaan paha asia. Kerron mielelläni kotikunnastani. Pidän jollain tapaa pienten kuntien asioita aina esillä. Palkinnoista ja huomionosoituksista tärkein itselleni on ollut Parikkalan kunniaisännyys.

– Uskon myös, että Itä-Suomi ja itäraja, Kalevalan synnyinseudut, myyttinen, kaihoisa Karjala ovat tulevaisuudessa isoja juttuja.

Miten ”lataat akkuja”? Mitä harrastat?

– Olen kiitollinen Parikkalan tenniskentistä, ensimmäisistä asfalttikentistä alkaen. Siitä, että niitä huolletaan ja käytetään paljon. Tennis on aina ollut tärkeä laji Petäjikön kentiltä asti. Olen aloittanut tennisvalmennuksessa. En tiennyt, miten mahtavaa on olla opetettavana. Suosittelen tätä, koska näin vanhastakin lajista voi löytää ihan uusia ulottuvuuksia. Oppiminen on ollut sivutuote. Murtomaahiihdosta on tullut muodikasta ja tämä laji on myös iskenyt itseeni. Enkä usko, että tämä olisi mikään ikääntymiskysymys, mutta olen pitänyt pikkuisen parempaa huolta itsestäni ja yleiskunnostani.

– Likolammen laakson meininki on toisiaan tukeva ja seikkailuun kannustava. Aina voin mennä sinne eikä mikään voi niin pieleen mennä, etteikö surut sinne myös jäisi. Viikonloppu Likolammella virkistää sielua ja kehoa käsittämättömän paljon.

Pidätkö itseäsi positiivisuuden sanansaattajana?

– En ole miettinyt, mutta kyllä koen olevani positiivisesti maailmaan suhtautuvasti ihminen. Likolammen vesi, jonka äärellä asun ja jonka rannoilta olen, on jotenkin sellaista, että on helppo olla iloinen.

– Minulla on valoisa elämänasenne. Julkisissa tehtävissä ylläpidän sitä, sillä meillä on helvetisti liikaa hapannaamoja ympärillä. On muuten yleinen harhaluulo, että virheiden löytäminen maailmasta olisi sidoksissa älykkyyteen, mutta se on juuri toisinpäin. Vikojahan voi löytää ihan jokainen.

Mistä olet huolissasi?

– Huoliakin toki maailmaani mahtuu, omien, läheisten ja lemmikin. Niiltä ei kukaan välty. Läheisten terveydentila on erityisesti toisinaan huolta aiheuttanut, mutta en ole jäänyt lillumaan murheen aallokkoon.

– Perusturvallisuudesta, jos ajatellaan tätä rajanpintaa ja koko Suomea, en ole huolissani. Minulla on valtava luottamus viranomaisiin. Meillä ei ole heinäsirkkoja, ei ole maanjäristyksiä. Voisin sanoa olevani, mukavassa mielessä, tavallinen ihminen murheineni kanssa.

Mistä iloitset?

– Mahtavaa, että Simpelejärveä kunnostetaan. Tällaisten projektien pitäisi olla ykkösasia. Jos Siikalahdella ei ole lintuja, niin siinä pitäisi olla kunnallinen hätätila. Parikkalan tulevaisuus on sidoksissa luontoon ja siihen, missä fyysisessä kunnossa se on. Elinvoimaan kuuluu se, missä kunnossa jätämme Parikkalan tuleville sukupolville.

– Emme välttämättä ajattele sitä, kuinka tärkeää ihmiselle on, kun ympärillään on kauniita asioita. Mutta näin on. Autoa esimerkiksi voidaan tuunata upeannäköiseksi ja se hivelee silmää. Mutta ympäröivässä luonnossa, siinä on upeaa ja valtavaa potentiaalia, esimerkiksi Haarikko ikimetsineen, kuukkeleineen ja serpentiinijokineen, Anitsanlahden sivuitse rantareittiä myöten kuljeskelu tai Pyhäjärven rannalla käyskentely. Parikkala on valtavan kaunis paikka, jossa jokaisella on oma mansikkapaikkansa; ikiaikaisia paikkoja vesien äärellä. On älytön etuoikeus päästä katsella elämää näissä maisemissa.

Mistä unelmoit?

– Rintamamiestalon remontin valmistumisesta! (naurua)

Mitä on vielä oppimatta tässä maailmassa?

– Linnullinen yleissivistykseni on hävettävän alhaisella tasolla ollakseni parikkalalainen. Jos nyt vaikka alkuun nuo Likolammen laakson linnut oppisin tunnistamaan. Aktivoidun siis jossain vaiheessa yleensäkin luontokysymyksissä, luulen. Tämä tuntuu jopa velvoittavalta.

Miten juhlit syntymäpäivääsi?

– Taidan olla työkeikalla varsinaisena päivänä. Mutta toivottavasti juhlin, mahdollisimman pian ja monta kertaa Assan baarissa.